Kaljusalun tilalla jopa pesukarhut rakastavat pannukakkuja
On paikkoja, joissa sisään astuessa tuntuu kuin arki olisi portin takana. Järvamaan Öötlan kylässä sijaitseva Kaljusalun maatila on paikka, jossa maaseudun elämä ja eksotiikka kohtaavat muutaman neliökilometrin alueella ja valtaavat sinut. Tämän tilan emäntä on Marge Kaljuste, joka muutti kaupungista maaseudulle kolmetoista vuotta sitten, koska hänen sydämensä ei voinut hyväksyä sitä toisin. ”Tiesin, että halusin asua maaseudulla eläinten kanssa”, hän sanoo. Ja hän asuu eläinten kanssa nytkin. Kaljusalussa on jo yli kolmekymmentä eläinlajia.
Miten Kaljusalun maatila syntyi?
Kaikki alkoi maalaistalosta, jonka nimi olisi voinut pysyä tavallisena Uustaluna, mutta Marge päätti toisin. Hän lainasi sukunimestään ”Kaljun” ja lisäsi siihen ”salun”, koska se kuulosti kodikkaalta ja iloiselta. Näin syntyi Kaljusalun tila, ikään kuin avioliitto miehen ja maan välillä.
Kun käännyt sisään maatilan portista, kuulet ensimmäisenä hevosten ja aasien hirnunnan ja vuohien vaativan määkinnän. Hieman kauempana kolme pesukarhua syöksyhampaineen kiipeilee verkkohäkissä – Tipsi, Riki ja Niko. He ovat tilan tähtiä, joita voi katsella tuntikausia. Mutta he ovat yhtä nirsoja ruoan suhteen kuin herkkusuut. Yksinkertaiset porkkanat eivät sovi heille, ne tarvitsevat erityisesti tarjoillun välipalavadin. Ja jos tarjoillaan pannukakkuja, juhlat ovat taatut. ”Mutta raja on oltava”, Marge hymyilee, ”muuten ne alkavat pian pyöriä karsinassa kuin pallo.”
Eksoottisten eläinten maailma Viron sydämessä
Pesukarhujen vieressä asuvat aavikkoketut Dodo ja Dora. Sisko ja veli, joita odotettiin Kaljusaluun puolitoista vuotta. Niiden suuret, viileät korvat ovat kuin paikannuslaitteet, ja niiden silmät loistavat kuin pienet napit. Ne liikkuvat ketterästi, haistavat jokaisen murskan ja ruokailevat mieluiten elävillä madoilla. Kun katsot aavikkokettuja, unohdat hetkeksi olevansa Viron sydämessä, etkä nimettömässä aavikon hiekassa. Ne asuvat pienessä aitauksessa lämpimänä vuodenaikana ja viettävät talven huoneessa kissojen kanssa. Heidän talviasuntonsa on vielä rakenteilla.
Häkkiperheen suloisin jäsen on Laki, skotlannin ylämaankarjan ja herefordin sekarotuinen nauta, jonka Marge hellästi nimesi ”Ereshotiksi”. Lakin kiharat otsatukka huojuvat tuulessa kuin rocktähdellä, ja sen persoonallisuus on aivan yhtä vilpitön kuin sen ulkonäkökin. Lakin vanhemmat, Käbi ja Anni, laiduntavat lähistöllä. Eläintarhan vuohet, fretit ja kanit muodostavat huomattavan populaation. Aasien, pienten apinoiden ja laaman rinnalla ketut Yuki, Reinu, Hundu ja Urri kävelevät rauhallisesti aitauksessaan. Marmorikettu Lumilee on erityinen eläin, koska se löysi turvapaikan Kaljusalun tilalta, kun sen edellinen koti hylkäsi sen.
Oudoin olento on patagonialaismara, suuri jyrsijä, jonka kasvot näyttävät kanin, vuohen ja kengurun risteytykseltä. Sen rauhallinen olemus saa sinut hymyilemään – miten luonto on voinut keksiä tällaisen yhdistelmän? Kilpikonnilla, chinchilloilla ja jopa tarantellalla on oma maailmansa, jossa ne pitävät ne mukavan lämpiminä talveksi ja kasvattavat hyönteisiä, jotta eläimillä on aina tuoretta ruokaa.
Kaljusalun maatila ei ole vain turistikohde. Se on myös pelastusasema. Tänne on saapunut monia eläimiä, joiden kohtalo on päätetty muualla. Jotkut hevoset ovat saapuneet liian laihoina ja sairaina, ja pentuja tuodaan portin läpi joka syksy. ”Jos voit auttaa, niin autat”, sanoo Marge, sydämeltään sosiaalityöntekijä, yksinkertaisesti. Tällä tavoin maatilasta on tullut koti sekä eksoottisille että kotimaisille hahmoille, jotka muuten olisivat jääneet ilman huomiota.
Enemmän kuin vain lemmikkieläintarha
Kaljusalun maatila on lemmikkieläintarha, joten täällä ei tuoteta mitään massatuotettua. Jokaisella eläimellä on oma nimensä, tunnettu hahmonsa ja tarina sen saapumisesta maatilalle. Myös käyttäytymismalli, jota eläin tekee nähdessään ihmisen talonsa ovella. Jotkut kiipeävät ilosta aidan yli, jotkut rajoittuvat varovaiseen kurkisteluun nurkkien taakse ja nuuhkimiseen. Sokerioravat nukkuvat päivisin ja hyppivät emännän päälle, joka tulee ruokkimaan niitä hämärän laskeuduttua; ne liikkuvat vain yöllä.
Eläinten pitäminen ei tietenkään ole pelkkää iloa. Joka kerta, kun seuralainen menetetään, se sattuu. Marge myöntää, että hän joskus ihmettelee, miksi hän tekee näin itselleen. Mutta vastaus on yksinkertainen, koska iloa on aina enemmän. Eikä ilo ole vain hänen. Ihmiset tulevat tänne perheidensä kanssa, he tulevat luokkiensa kanssa, he tulevat ystäviensä kanssa. Jotkut vierailijat lähtevät uuden tiedon kanssa, kun taas toiset lähtevät sydämessään lämpöä kantaen, jota vain eläimet voivat antaa.
Koko Margen perhe on mukana eläintilan toiminnassa: poika Jaanis ja tyttärentyttäret Ketri, joilla kaikilla on päivätyöt muualla. Naapurin lapset, jotka rakastavat hevosia, auttavat myös vapaaehtoisina. Kaljusalun tilalla työskentelee kaksi ihmistä, Sven ja Helen. Marge hakee parhaillaan eläintarhalupaa, joka antaisi hänelle paremmat mahdollisuudet olla auki pidempään ja useammin päivinä.
Talvella Kaljusalun tila muuttuu joulumaaksi, mutta kesällä odottavat pidemmät aukioloajat ja suunnitelmat uusien eläinten varalta. Ehkä alpakoita, ehkä makija. Unelmoida voi kuitenkin. Mutta siihen asti yksi asia on varma: Kaljusalun tilan eläimet elävät parastaan, Marge on löytänyt paikkansa ja jokainen vieras löytää sieltä ilonpalasen mukaansa.
Kaljusalun maatila ei ole vain eläintarha. Se on paikka, jossa pannukakut kuuluvat pesukarhuille, ketut pitävät suuria korviaan aurinkoa kohti ja emäntä Marge todistaa joka päivä, että maaseudun elämä voi olla eksoottisin seikkailu. Tule ja näe itse.